sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Rääppijän talviuni

Ajattelin tulla kertomaan, että olen ajatellut pitää blogissa vähän taukoa...

Heh. Suureksi järkytyksekseni huomasin äsken, kirjautuessani bloggeriin ensi kertaa pitkään pitkään aikaan, että tänään 27.1.2013 Rääppijässä on vierailtu neljä kertaa! Neljä. Ja eilen kolme. Ei kenties mielettömiä lukuja Mungolifen rinnalla, mutta mitä kummaa...! Neljä kertaa. Vaikka blogi ei ole päivittynyt seitsemään kuukauteen.

En oikein tiedä mitä tämän päivän ja viime kesäkuun välissä tapahtui. Jonnekin ne kuukaudet humahtivat. Sen voin ainakin kertoa, että helppoa ei ole ollut. Kehäraakki ruumiini on koetellut mieltä ja jokaista jäsentäni tasapuolisesti.

Voimaantuneemman vuoden 2013 kunniaksi perustin viime viikolla uuden ruokablogin Penne fatalen. Kipeydestä huolimatta tykkään nääs syödä edelleen! Vehnäjauhot ovat jääneet hetkeksi sivuun ja tilalle on astunut pakon sanelemana se saakelin k:lla alkava ruokavalio.

Eteenpäin siis mars, allekirjoittanut ja te kaikki neljä! Saa nähdä, päivittyykö Räpsy seuraavan kerran tänä vai ensi vuonna. Hankaluuksia tuntui aiheuttavan tällä foorumilla liian leväperäinen aiherajaus. Pennessä keskiössä on ruoka ja tietenkin asianmukainen valitus... ainakin vielä.

Täällä tavataan > http://pennefatale.wordpress.com/

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Tien kutsu

Viime tiistaina 26. kesäkuuta jätin Melbournen taakseni. Hyvästi Melbourne! You will be missed.

Nyt ollaan kuitenkin vuodenajan huomioonottaen paremmassa paikassa, nimittäin Byron Bayssa New South Walesissa pari tuntia Brisbanesta etelään; Australian ykköskohteessa, jos minulta kysytään (heti Melin jälkeen tietenkin, yhyy).

Byronia edeltäneet kaksi yötä Surfers Paradisessa (ei hyvä) eivät pitäneet sisällään yhtä ainoaa varttia, jolloin ei olisi satanut, paitsi juuri lähdön hetkellä nököttäessämme Greyhoundissa ja silloinkin tosiaan vain vartin verran. Sama meininki jatkui Byronissa, tähän asti. Nyt aurinko paistaa vihdoin! Jo oli korkea aika.

Äsken kävin juoksemassa rannalla koko ikänsä vedessä viettäneiden surffareiden napatessa järkyttävän isoja aaltoja. Loppuspurttien jälkeen riisuin lenkkarit ja kahlasin veteen vilvoittelemaan. Sanoinko jo, että aurinko paistoi. Nyt istun mitä pehmein chai edessäni kahvilassa. Täydellistä!

Tällä hetkellä koko elämän raahaminen matkalaukussa haisevissa muovipusseissa tuntuu ihan ookoolta. Varsinkin ottaen huomioon sen, että ensi viikon perjantaina ollaan Fidzillä. Ja siitä 10 päivän päästä Kaliforniassa. En valita!

Melbournesta tekisi mieli tarinoida niin paljon, sen parhaista puolista, kaupunkirakenteesta, vaihtokokemuksista, hyvistä ja huonoista muistoista, kaikista viimeisten kuukausien reissuista. Mutta en oikein tiedä missä välissä sen tekisin. Reissun päällä taas ollessa koneella nököttäminen jää usein paitsioon ymmärrettävistä syistä. Ja niin paljon kuin haluaisinkin summata viimeisiä kuukausia, tuntuu Melbournessa junnaaminen tällä hetkellä vähän oudolta. Vaihto ei ole vielä varsinaisesti niin vanha juttu, että voisin palata ajassa taaksepäin nostalgian siivittämänä. Olin kuitenkin vaihtari vielä tällä viikolla. Samanaikaisesti niin moni muu juttu on nyt akuutimpi: Byron, Sydney, Fidzi, Kalifornia, Islanti (voi luoja...).

Surettaa kyllä, etten voi enää sanoa asuvani Melbournessa. Enkä ole enää vaihtari. Olen kaikkialla vaan läpikulkumatkalla. Byronissa seuraa on kuitenkin pitämässä varsin kiva joukko Melbournen tyyppejä - vielä hyvästejä ei ole täytynyt kaikille sanoa. Pikkuhiljaa viimeisimpienkin kanssa tiet kuitenkin erkanevat ja sen jälkeen eräs aikakausi elämästä on jälleen paketissa. Ollaan jälleen kerran siirtymävaiheessa.

En kuitenkaan jaksa murehtia sellaista ihan vielä.

Palaan asiaan, jos joskus taas alkaa sataa!
   

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Sumpilla

Avaus taidekuvalla
Terkkuja kampukselta! Näin sitä ihminen joutuu pyörtämään sanansa ja palaamaan Baillieu Resortin (=kirjaston) hellään huomaan.

Kävin aamulla läpi kevään aikana napsimiani kuvia yrittäen seuloa niitä kaikkein parhaimpia. Sain kameraliikkeestä kylkiäisiksi 120 ilmaista kehitystä, jotka mielelläni tietenkin hyödynnän. Toivon mukaan 120 kuvan yhteispaino ei ylittäisi 120 grammaa... paluulentojen tiukat painorajat pelottavat jo valmiiksi.

Viimeisten kuukausien kuvasaldosta voi tehdä yhden perustavanlaatuisen linjavedon: eteeni kannettujen annosten kuvaaminen on jatkunut kiihtyvällä tahdilla. Esittelen blogissa myöhemmin kuvasarjan "kaikki ylhäältapäin kädestäpitäen kuvaamani ruoat pehmeäpiirtoisilla jalkaterilla". Ette varmasti malta odottaa.

Nyt kuitenkin vuorossa kuvasarja "kahvi". Lähikuvia kupeista on nääs tallentunut muutama....

Auction Rooms

Sonido
Manchester Press
Melbournen kahvikulttuuri on tosiaan aika huikea. Lempparisivustoni Urbanspoonin, australialaisen eat.fi-vastineen, mukaan kaupungissa on ainakin 1872 kahvilaa. Siinä missä Helsingissä kivojen ei-ketju-kahviloiden määrä taitaa olla laskettavissa muutamalla sormella (tai korkeintaan parilla kädellä), loytyy täältä hyviä kuppiloita joka kulmalta. Toki täälläkin ne kaikkein parhaimmat paikat on tiedettävä, kaivettava netin tai analogisen puskaradion syövereistä, eikä vähiten siksi, että kaupungin lukuisat pienet kujat eivät varsinaisesti huuda täällä perällä on kahvila, tulkaa sisään.

Summittain kadulla kävellessä hyvän kahvilan löytäminen on kuitenkin - vastakohtana monelle muulle kaupungille - erittäin todennäköistä.

Toisin kuin Suomessa (ja kuten aika monessa muussakin maassa juhlamokka-kansan suureksi hämmennykseksi), täällä ei tunneta käsitettä "kahvi" sellaista tilatessa. Suodatinkahvin sijaan espressopohjaiset juomat ovat vakio - itseasiassa suodatinkahvia olen nähnyt tarjoiltavan tasan kahdessa paikassa, kummassakin varsin suureleisesti mainostettuna. Hinta oli kaksinkertainen "perus" kahviin verrattuna.


Espressopohjaisia juomia on tietysti melko kaikenkarvainen sakki, joten meikäläinen ei-lattea-joka päivä-ryystävä henkilö lienee Melbournessa aluksi aika pihalla (empiirinen havainto taannoiselta suomalaisvierailulta... rakkaat terveiset!). En itsekään kuulu pitkän linjan erikoiskahvinjuojiin, mutta niin sitä ihminen muuttuu - laten ryystölle tarjoutuu täällä vähän liiankin oiva tilaisuus. Perushinta kahville tarjoilumuodosta riippumatta on jotain 3 ja 4 dollarin väliltä, kolmen ja puolen ollessa se yleisin summa. Euroissa se tekee noin 2,70; "kallista!", puuskahtaisi kuka tahansa perusjamppa moiselle Esson termarilla, mutta "erikoiskahvista" se on aika mieltälämmittävä summa!

Ei liene siis yllätys, etta olen autuaan tuudittautunut hölmöön illuusioon, jossa saan ryystää flat whiteja hamaan loppuun saakka. Flat white on tämän maailmankolkan erikoisuus, jossa ei ole varsinaisesti mitään erilaista latteen verrattuna, muuta kuin se, että latte tarjoillaan lasista ja flat white kupista. Kuppi tuo tähän muutoin elitismiä ja kaupunkikulttuuria henkivään juomaan juuri sitä mukavaa maanläheisyyttä, josta on kiva maksaa vähän ekstraa. Yleensa valitsen flat whiten cappucinon sijaan, sillä en oikeastaan välitä cappuccinon päälle siroteltavasta suklaasta. Jos cappuccinon saa kanelilla, juhlin rankasti. Mausteita lukuunottamatta cap ja flat ovat mielestäni käytännössä sama asia.

Olen tietenkin väärässä, sillä Wikipedia tietää kertoa, että niiden maitovaahdoissa on mikrotasolla erilainen koostumus. Niin. Wikipediasta tulikin mieleen: opin taannoin, että Julian Assange asui pitkään Parkvillessä ihan meidän yliopiston nurkalla! Fun fact of the day!


Sitä paljon peräänkuulutettua "peruskahvia" vastannee eniten long black, americanon kaltainen vedellä jatkettu espresso, tosin sillä erotuksella, että toisessa vesi laitetaan ensin ja toisessa ei. Tähtitiedettä. Pelkkä espressokaan ei täällä kulje omalla nimellään, vaan materialisoituu eteen vasta taikasanat short black lausuttaessa.

Long blackin tilaan hyvin harvoin, vaikka long black with milk taitaakin olla lähimpänä perinteistä maitokahvia. Se on useimmiten kamalan makuista, kenties huonoista kahvipavuista johtuen... tosin syynä saattaa myös olla se, ettei espressolle vaan ylipäänsä kuulu tehdä niin. Maito antaa paljon anteeksi, mutta toisaalta flat whitejen ja cappuccinon kiskominen alkaa jo vähän kyllästyttää. En välttämättä haluaisi juoda lasillista maitoa aina kahvia juodessani, ja niin hyviä ja kermaisia kuin molemmat ovatkin, uupuu niistä täysin suodatinkahvin raikkaus.

Kämpille hankimme Saaran kanssa ensi tilassa kaupan halvimman kahvinkeittimen. Suodatinpusseja näytelleet talouspaperinpalat ja kaupasta ainoastaan löytyvät espressohienot purut ovat tuottaneet melko keskinkertaisen lopputuloksen, mutta kyllä se masiina on silti pitänyt meidät melkolailla kiinni elämässä... aamulla on vaan saatava kahvia! Viimeiset purut loppuivat viikko sitten, ja tulevaa reissaamista silmällä pitäen siirryimme nyt pikakahviin. Penseä maku on sama tuttu merkistä riippumatta, ja tätä kotikahvittelun alamäkeä on ollut toki pakko tasoittaa erinomaisilla iltapäivän erikoiskahveilla - vuorokaudenaika, johon ne sopivat erittäin hyvin!

Kofeiiniriippuvuus. Nyt.


Melbournen verrattain halvat kahvilat ovat tehneet minusta myös varsin ennenkuulumattomasti kahvilla käyjän - rooli, jota en Suomessa tunnista lainkaan omaksi. Kotona käyn kahvilassa ehkä kerran kahdessa kuussa; en todellakaan istu bloggaamassa kuvitellun macbookini kanssa soijalatella joka päivä. Täällä take away -kuppi kulkee kuitenkin kivasti käden jatkeena lukuisia kertoja viikossa. Tarkemmin ajateltuna, syyllistä yllättävään rahanmenoon ei tarvinne hakea kaukaa?

Teen listauksen lempipaikoistani myöhemmin - ajattelin koota pienen Melbourne-oppaan vielä kun muistan. Olen kaavaillut jaottelua kaupunginosittain, joten kaffepaikkojen lisäksi luvassa jorinaa myös ravintoloista, muista aktiviteeteista ja yleisestä tunnelmasta.

Sitä ennen...

Seven seeds
Sonido... once more with feeling!

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Lunchbox Melbournian style

University of Melbournen kampuksella huojuminen on osaltani melko taaksejäänyttä elämää, mutta palataan sinne vielä kerran ruokamuistojen puitteissa.

Suomalaisten koulujen ilmaiseen ja Unicafen edulliseen laitosruokailuun tottuneena täkäläisten opiskelijoiden lounasjärjestelyt tuntuivat aluksi todella kummallisilta. Täällä ei siis vastaavaa keskitettyä ruokahuoltamoa ole, vaan kampukselta löytyy koko joukko erilaisia kahviloita, kantiineja, ravintoloita ja muita ruokapaikkoja. Opiskelijat on kyllä pidetty mielessä ja hintataso niissä on täkäläisittäin halpa. Aidosti halvoista lienee kuitenkin turha puhua: viittä dollaria edullisemmalla vatsaansa ei saa täyteen.

Usein pakkasinkin mukaan eväät - kampuksen järjestötalossa Union Housessa on mikrot, ja naisjärjestön tiloissa olisi ollut jääkaappi (pääasiallinen syyni liittyä - en käynyt kertaakaan). Pääasiassa eväsrasiasta (=muovipussi) löytyi kuitenkin niin monen muun opiskelijan lailla sandwich, ankeimmillaan välissään pelkkää maapähkinävoita, joskus juhlin ihan kasviksillakin. Kerran välissä taisi olla itsetehtyä hummusta, mutta se oli jo aika luksusta.


Opiskelija-aktiviteetteja tarjoavat eri kerhot ja järjestöt ovat täällä huomattavasti suuremmassa roolissa, kuin Helsingissä. Johtuu kenties varsinaisten ainejärjestöjen puutteesta? Itse liityin orientaatioviikolla wine societyyn, film societyyn, C.A.K.E. -klubiin, food interest groupiin, scandinavian clubiin, humanistijärjestöön (...) ja yleiseen vaihtarijärjestöön Musexiin. Yhteensä näiden jäsenmaksuihin upposi sellaiset 35 dollaria, mutta tässä vaiheessa lienee jo turvallista todeta saaneensa rahoilleen vastinetta.

Eniten iloa elämääni on tuonut film society, joka isännöi joka perjantai-iltapäivä näytöksen jostain vähemmän tunnetusta kulttileffasta, kyytipoikana ilmaista pizzaa. Jälkikäteen kerho tarjosi yleensä ensimmäisen kierroksen yhdessä kampuksen lukuisista baareista. Samaa Pronto's pizzaa tarjosi jäsenilleen myös Scandinavian club torstaisin. Jälkimmäinen kerho tosin floppasi aika pahasti, jostain syystä miltei kaikki täkäläiset pohjoismaalais-intoilijat ovat päättäneet elää pohjoisen tuimasti murahtelevan death metal fanin stereotypian mukaan? Mikäs siinä. Ilmainen lounas ja äkkiä pakoon.


Parhaimman klubin tittelistä kisaa epäilemättä myös viinikerho. Alku oli nihkeä, sillä paljon luvatut viinitilakierrokset antoivat odotuttaa itseään. Huhtikuun loppuun mennessä viininmaistelujakin oli ollut vain yksi. Toukokuussa kuitenkin räjähti, ja viimeisinä opetusviikkoina maisteluita järjestettiin peräti kolmesti. Eiköhän niidenkin aikana omansa saanut takaisin, terveisin kolmesti erinomaista portviiniä santsannut. 10 dollarin käypään hintaan olisi voinut myös liittyä More beer -kerhoon, jonka kokoontumisissa saa juoda niin paljon kaljaa kuin kerkeää. Hienoja kerhoja; ikävä kyllä molemmat samaan aikaan torstaisin klo 12. Jostain syystä kaikki alkoholitarjoilua sisällään pitävät barbecuet, maistelut ynnä muut olivat aina keskellä päivää. Opiskelijapolojen överien riski lienee muihin aikoihin turhan suuri... ei haittaa, itseltäni kouluviikko loppui jo torstaisin klo 12!


M-ASS eli Arts society eli humanistien kokoontumisajot järjesti melko usein ilmaisen barbecuen kampuksen nurmikentän laidalla; kenties niillä oli joku aikataulukin, mutta yleensä päädyin paikalle sattumalta. UMSU eli yleinen opiskelijajärjestö tarjosi samaa joka tiistai Union housen pihalla. Menyy oli vakio, halvinta paahtoleipää (white/wholemeal), makkaroita ja pinaatti-ricottapihvejä kasvissyöjille. Jälkimmäiset saattavat kuulostaa hyvältä paperilla, mutta olivat suunnilleen niin prosessoituja, kuin ruoka voi ylipäänsä olla. Mutta ilmaisilla oluilla ja siidereillä kun huuhtoo alas...

Alkaako tämä täkäläinen opiskelu kuulostaa jo pelkältä tissuttelulta? Niin minustakin. Rankka työ vaatinee rankat huvit, vai mites se omaperäinen lause menikään.



Kampuksen kenties järkevimmän, terveellisimmän ja muutenkin parhaan lounaan sai Union housen Food co-opista. Vegaaneja sämpylöitä, leivonnaisia, piiraita ynnä muita tarjoavan Food co-opin kautta voi ostaa bulkkikamana hiutaleita, pähkinöitä, jauhoja ynnä muita sellaisia Punnitse ja säästä -hengessä. Paras hinta-laatusuhde oli kuitenkin lounaslautasella, joka koostui riisistä ja neljästä päivittäin vaihtuvasta kastikkeesta (yleensä dahlia, erinäisiä papumössöjä, linssimuhennosta) ja pienestä salaatista. Hinta 5 dollaria ja koko niin iso, että pieniruokaiset voisivat varmaan jopa jakaa annoksen (en kyllä itse koskaan ole edes harkinnut).

Muiden kokeilemieni ruokahuoltamoiden tarjonta on ollut lähes poikkeuksetta melko kamalaa. Erilaiset "kiinalaiset" riisi ja kastike -ruoat ovat tasan yhtä kamalia kuin Suomessa, falafelannos oli hintaansa (AUD 8) nähden pieni ja ankea, vietnamilaiset riisipaperirullat uskomattoman ankeita (AUD 5, 2 rullaa), sisällä pelkkää vermiselliä ja maustamatonta kanaa (?). Yleisesti ottaen pikaruokalinja rulaa, puolet ruoista uppopaistettuja ja puolissa ei sitten makua ollenkaan.

Intialaisesta ruokapaikasta kerkesin ostaa pari kertaa aika herkullisen samosan. Viimeinen kerta sattui kuitenkin ikävästi samalle päivälle, joka edelsi yöllä kukkaan puhjennutta vatsatautiani. Ensimmäistä koskaan. Ruoalla ja taudilla ei todetusti ollut lainkaan yhteyttä, mutta voi sitä ironian määrää. Intialainen ruoka taitaa olla osaltani pilattu iäksi. Sanoinko jo, että samosa-puklu-jatkumo sisälsi myös välietapin nimeltä intialainen BYO-illallinen ja palaak paneer? Eih.

Jos kampuksen varsinainen ruokatarjonta jätti vähän kylmäksi, sai sieltä kuitenkin hyvää kahvia. Ja herkkuja. Melbourne tuntuu ratsastavan yhden maailman parhaan kahvilakaupungin maineella melko suureleisesti, enkä omakohtaisten kokemusten perusteella uskalla väittää vastaan. Sikäli kampuksen ainakin 10 eri kahvilaa eivät juuri yllätä. Yhdeksi suosikeistani muodostui Kere Kere: selkeästi parhaimmistoon kuuluvaa kahvia suhteellisen edullisesti (3 dollaria). Koska kaiken pitää olla aina jännää ja hassua, saa Kere Keressä tilatessaan pelikortin, jonka merkillä huudetaan, kun juoma on noudettavissa. Ace of spades, flat white! Hihii.


Toinen hyvä tärppi oli noin 150 metriä Kere Kerestä länteen sijaitseva Carte Crepes, kreppikärry; kyllä, niitä on täälläkin. Itse letut ovat ikävä kyllä mielestäni melko ankean makuisia, mutta esillepano ja visuaalinen ilme sen verran hienoja, ettei moiseen jaksa keskittyä. Ja kai se lettu toimii muutenkin vaan tekosyynä syödä nutellaa ja mansikoita?


Alla vielä sekalainen joukko muita kampukselta tallentuneita otoksia. Omat luentoni olivat onnekseni miltei poikkeuksetta sen vanhassa ja kauneimmassa osassa. Matkalla Old Artsiin viereisen Old Quadranglen läpi kulkiessa tuntui siltä, kuin olisi menossa Tylypahkaan. Näiden kahden välittömässä läheisyydessä sijaitseva South Lawn sai parhaimpina päivinä kampuksella oleskelun tuntumaan lähes nautittavalta. Muutenkin Melbournen tyylinen, HY:stä poikkeava keskitetty kampus oli huikea. Kunnon opiskelijatunnelmaa ja lounasseuraa aina saatavilla!

Environmental department (ai niin, liityin kai siihenkin) järkkäsi yhden parhaista ilmaisista lounaista
Lisää ilmaista kaljaa, ja vielä hyvää
Hot cross buns - pääsiäisen must-juttu. Nisut tarjosi tietenkin se kristillinen opiskelijajärjestö.
Tiistain rush hour
South Lawn helmikuussa, ennen koulun alkua. Mikä maino valinta jo silloin!

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Bon Bircher

Näin syksyisin mieleni halajaa kahta asiaa: omenoita ja kotitekoista mysliä. Jälkimmäistä olen viime vuosina valmistanut useita satseja uunissa paahtamalla - halpaa, helppoa ja sikamaisen hyvää, eikä sokerilla tarvitse läträtä niin uskomattoman paljon kuin kaupan muromyslien kohdalla. Siinä on muuten tuote, jonka ainesosalistaa ei kannata vilkaistakaan ellei halua kokea karvasta pettymystä.

Ilman uunia voi toki tehdä paahtamatonta mysliä sekoittamalla kaurahiutaleita, pähkinöitä, kuivahedelmiä, mutta onhan se vähän kuivaa. Koska kyse on kuitenkin - paahdolla tai ilman - niin uskomattoman helposta ja (sanoinko jo) halvasta asiasta, en voi ymmärtää kaupassa myytävien myslipakettien hintoja. Tai no, lähinnä ehkä ihmisiä, jotka niitä ostavat. Uskon kuitenkin useimpien viattomuuteen, tarkoittaen viattomuudella sitä, ettei vaan koskaan ole tullut ajatelleeksi, että mysliä voisi tehdä myös itse. Ajattelettomuudesta tuskin tarvinnee ketään rankaista niin harmittoman aiheen kuin myslin yhteydessä.

Haluan kuitenkin sanoa lempeimmällä mahdollisella tavalla kaikille ruudun takana piileskeleville valintojaan kyseenalaistamattomille mysliasiakkaille: HERÄTKÄÄ!

Ah, Perth, Northbridge ja Little Willy's kahvila. Bon Iverotica -materiaalia parhaimmillaan.
Täkäläisten kuppiloiden aamiaislistoissa esiintyy toistuvasti bircher-mysli, minulle aiemmin täysin tuntematon käsite. Kyse on kuitenkin ilmeisesti kaikkien hiutalesekoitusten äidistä, varsinaisesta sveitsiläisestä alkumyslistä, joka on vastoin kaikkea logiikkaa märkää. Oikeastaan tuorepuuron kaltaista. Maidossa valmiiksi liuotettua weetabixia. Kuulostaako inhottavalta? Niin minustakin.

Oikeastaan bircher on kuitenkin aika koukuttavaa. Sitä voi valmistaa reilun satsin ennakkoon, ja varioida mehua ja lisäkkeitä muuttamalla loputtomiin.

Perinteinen omppu-bircher materialisoituu kuitenkin jotakuinkin näin:

Birchermysli (tupla-annos)

2 dl kaurahiutaleita (tai ruis-, tai neljänviljan-, ...)
1 dl maitoa
1 dl omenamehua
(kourallinen rusinoita)

1 omena
jugurttia
pähkinöitä, siemeniä yms.

Sekoita maito ja mehu kaurahiutaleisiin, (lisää rusinat) ja laita vetäytymään jääkaappiin esimerkiksi yön yli.

Ennen tarjoilua sekoita joukkoon rouhittuja pähkinöitä, manteleita tai siemeniä. Raasta tai pilko omena, ja lisää mysliin. Tarjoile esimerkiksi luonnonjugurtin kanssa - mausteiksi sopivat ainakin hunaja ja kaneli. Nautinnonhaluisimmat sekoittavat joukkoon vielä marjoja, hedelmiä ynnä muita lisäkkeitä.

Tadaa! Kiitos Picasan 1960-nappula ja instagram-kuville altistunut mieli. Mikään ruoka ei vaan näytä kauhean hyvältä tän kämpän luonnonhalogeenivalossa...

Little Willy'sin versiossa koko komeuden päällä oli mehustettua raparperiä. Ahhhhh. Sitähän taitavat nyt olla Suomen pusikot pullollaan, joten kas - tästä tuli sittenkin kesäresepti.

Eilinen missio Dights Falls koki tragikoomisen lopun. Idiootin itsevarmuudella kuljin uskollisesti meanderoivan joen vartta 15 kilometriä putouksien suuntaan, vaikka linnuntietä paikalle on meiltä viitisen kilometriä. Siinä 14 kilometrin paikkeilla tuskastuin ja lähdin "vähän oikomaan", päätyen taas vaihteeksi jollekin golfkentälle. Lopulta löysin takaisin oikealle reitille, mutta koska viimeiselle rantaetapille pääsi ylittämällä tien, jota pitkin kulki bussilinja kotiin, lähdin kotiin. Kilometriä ennen putouksia. Ihminen jaksaa vaan tietyn määrän ankeita maisemia, ja minulle tämä määrä on ilmeisesti neljä tuntia. Onneksi "putoukset" tarkoitti tässä tapauksessa ilmeisesti jotain 30cm notkoa joessa. Jes. Kävelykiintiö on nyt hetkeksi täynnä.


Kylmää talvi-iltaa piristivät lasilliset hot apple cideriä makeassa Rooftop Barissa ja niitä seuraava Britney Spears-tulkinta chinatownin hienoimmassa karaokessa.



Lähtö Melbournesta ei taas vaihteeksi oikein houkuta...
  

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Linssi minä vaan

Heräsin ennen puoltapäivää ja aurinko paistaa edelleen! Elämä voittaa (vielä hetken, illalla ollaan nääs menossa karaoke-baariin....). Yarran rantaa kiemurteleva polku kuiskii selvästi nimeäni. Tilaisuus on mitä mainioin maapähkinävoi-hilloleivän valmistamiseen! Eväät reppuun, suunnaksi random vesiputous. Muistan eilen nähneeni kyltin jossa luki joku Falls 11 km. Sinne.

Sitä ennen kerron kuitenkin yhdestä täkäläisestä lempiravintolastani, Lentil As Anything. Kyseessä on voittoa tavoittelematon muutaman toimipaikan kasvisravintola, jonka tavoitteena on tarjota hyvää ja terveellistä ruokaa asiakkaiden tulotasosta riippumatta. Maksu tapahtuu anonyymisti arkkuun -periaatteella omantunnon mukaan. Seurauksena sakki on monenkirjavaa, hipeistä ja hipsuopiskelijoista pukumiehiin ja vähän resuisempiin laitapuolenkulkijoihin.


Lentilejä on Melbournessa kolme: Abbotsfordin ja Footscrayn ravintolat toimivat buffetteina ja St. Kildassa annos valitaan listalta. Olen käynyt vaan buffetpaikoissa, joista vanhassa luostarirakennuksessa sijaitseva Abbotsford on suosikkini. Yleensä paikalla on sitarinsoittaja tai vastaava kuvaan sopiva valveutunut muusikko ja seinällä tuntuu junnaavan aina sama Chaplin-pätkä. Kahviakin saa mainion chain ohella. Ei voi olla tykkäämättä.

Kaiken oheishäppeningin ohella voisi melkein olettaa, että ruoka olisi äärimmäisen keskinkertaista, mutta kun sekin on hyvää. Tarjolla on aina jotain salaattia ja riisiä, dahlia sekä erinäinen joukko muita curryja ja muhennoksia. Jälkiruokaakin saa; seurauksena olen kehittänyt pahimman luokan fiksaation halwaan, eli intialaiseen mannapuuron tyyliseen jälkkäriin. Aivan ensimmäistä kertaa Lentilissä syödessäni tarjolla oli omenacurryä, joka oli miltei tajunnanräjäyttävää. Sitä ei ikävä kyllä ole näkynyt sittemmin, mutta ainakin halwaa saa lähes poikkeuksetta.


Abbotsfordin ravintolassa meni hiljattain pesukone rikki, minkä ansiosta työntekijöistä ja rahasta on nyt pulaa - paikka pyörii vapaaehtoisten voimilla ja lahjoituksilla. Seinille on alkanut ilmestyä kylttejä, jotka kehottavat lisäämään suunniteltuun summaan kaksi dollaria lisää. Maksa mitä haluat -käytäntöhän on tunnetusti aika vaikea: porukka haluaisi säästää, mutta omatunto kolkuttaa. Itse suhtauduin pitkään maksuun vähän alakanttiin vetäen, mieltäen itseni opiskelijaksi ja asettaen hintahaarukan jonnekin opiskelijalounaan tietämille. Viime kertoina olen kuitenkin maksanut vähän enemmän. Toivon todella, että paikka pysyy auki - missio on hyvä, kuten myös ruoka. Sellaisia paikkoja ei Melbournessakaan ole liikaa.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Mun täytyy kävellä näin ja muita anssikelamaisia ajatuksia

Elävien kirjoista päivää! Viikon verran vapaudesta nauttineena voin sanoa, että hiton oudolta tuntuu.


Sitten viime kirjoittaman olen viettänyt ennätykselliset 14 tuntia kirjastossa yhteen pötköön. Kesäkuun ensimmäinen piti sisällään kaksi esseen deadlinea, armollisesti kello 17:00 ja klo 23:59 porrastettuna. Poistuin koneelta sellaisessa koomassa, etten meinannut aluksi löytää kirjaston ovesta ulos. En oikeen osannut muuta kuin yrittää mennä juhlimaan saavutustani Mäkkiin, olinhan juuri kirjoittanut kyseisen ketjun terveysvaikutteisesta mainonnasta äärimmäisen kriittisesti. Onneksi jalkani pettivät ennen arvostelukykyä. En jaksanut teeskennellä kreisiperjantaita. Tein kotona puuron?

Tämä kaikki puhukoon sen puolesta, että ruokablogista puhuminen alkaa kuulostaa vähän naurettavalta. Rääppijä olkoon nyt siis lifestyle-blogi.

Seuraavan päivän elämäntyyliini kuului päämäärätöntä hortoilua. Yritin istua alas kirjoittamaan seuraavia esseitä, armonaikaa tässä vaiheessa noin 53 h. Koneella olo tuntui kuitenkin niin fyysisesti kuvottavalta, että lähdin palloilemaan Fitzroyhin. Fitzroy tunnetusti pelastaa päivän kuin päivän! (Tai sitten vieraaksi käsitteeksi muuttunut ulkoilma). Kävin kaupassa, eksoottisesti Fitzroyn Woolworthsissä eli Wolwotissa eli WW:ssä perinteisen koti-WW:n sijaan. Meidän lähikauppahan sijaitsee keskustan toisessa suuressa kauppakeskuskompleksissa, eli sikäli aikamoista city-elämää vietetään. Hyvä puoli: auki puoleenyöhön. Huono puoli: paikallinen kauppias -tematiikka loistaa poissaolollaan. Ei leivontapistettä. Ei maistiaisia, niinkuin kaverini paikallisessa WW:ssä, joka tosin sijaitsee jo ihan korvessa Brunswickissä.

Jos Brunswick on täkäläinen Kallio, on Fitzroy selkeästi Punavuori. Ja me asutaan Aleksanterinkadun suurkirkon puoleisessa päässä. Ero Helsinkiin on se, että siellä mä asun Vallilassa, enkä juuri koskaan käy Punavuoressa. Täällä ramppaan alvariinsa. Ehkä se johtuu tästä keskusta-identiteetistä: CBD:stä poistuessa hintataso alenee automaattisesti, vaikka suuntana olisi niinkin gentrifikoitunut alue kuin Punavuori, tai siis Fitzroy. Ja onhan se hip ja cool. Eritoten Smith St, joka on toisaalta jo melkein Collingwoodia, eli astetta rappioromanttisempaa.


Smith St ruokki ylläni vellovaa melankoliaa suomalaisin design-esinein. Koti-ikävää kaipasinkin esseeturtumisen ja äkkiseltään iskeneen yksinäisyyden kaveriksi. Ostin söötistä kivijalkapuodista tomaatteja. Enempää myönnytyksiä en antanut pienyrittäjälle, vaan painelin siihen kadun toisella puolella olevaan WW:hen.

Sen jälkeen työskentelinkin tauotta aamukuuteen paketoiden ensimmäisen esseen, minkä jälkeen olikin kiva aloittaa puhtaalta pöydältä. Kaavin kokoon puolikkaan esseen, jonka viimeistelin vikana päivänä enää mistään pahemmin välittämättä. Maanantai 4.6. klo 17: VAPAUS! Kuinka monta sivua koulutöitä mahtuu kolmeen päivään? Näköjään 69. Vastasi suunnilleen samaa prosenttiosuutta koko kurssin yhteistyömäärästä.

Loogisesti ajateltuna ei liene ihme, että olen edelleen kujalla. Keskimääräinen yöuni on viikon aikana kavunnut neljän tunnin sijasta jonnekin yhdeksän tietämille, mutta edelleen väsyttää. Tänään nukuin puoli kahteen, taisi olla kolmas kerta viikon sisään. Ennen kaikkea rytmini on aivan päin honkia, mutta mitäpäs se lomalaista haittaisi! Heh heh.

Loma tuntuu ansaitulta. Olen katsonut myös ansainneeni uuden kameran, jonka kävin poistamassa liikkeestä viime viikolla. Hinnasta saa kuulemma 10% takaisin maasta poistuessa, joten käytännössähän säästin rahaa. Ne säästöt taisivatkin mennä sitten loppuviikon lisähemmotteluihin, mm. vodkaan. Olen kahvitellut tässä viikon sisään niin paljon, ettei juomablogi-materiaaleista ole ainakaan puutetta. Aloitan reportaasin huomenna.

lehdet tippuu, mutta palmut ne vaan jaksaa

Edelleen kalvava väsymys, uudestaan käyntiin räjäytetty sosiaalinen elämä ja yleinen rillaaminen saivat tänään jo riittää. Otin itselleni omaa aikaa (sen puoli kahteen jatkuneen tiedottoman oman ajan jälkeen) ja lähdin kävelylle. Päädyin kävelemään 17 kilometriä ja voi miten raikas ulkoilma tulikaan tarpeeseen! Kylmähän täällä on jo kroonisesti, hengitys höyrysi miltei koko matkan, mutta ensimmäistä kertaa viikkoon näkynyt aurinko helli riutuvaa rankaani ensimmäiset kaksi tuntia. Kuljin ensimmäistä kertaa jokirantaan, poikkesin sen eteläpuolelle ja annoin tien viedä. Jossain 1,5 tunnin kohdalla muistin Balaclavassa sijainneen Baker in the Rye -nimisen leipomon ja suuntasin erehtymättömän sisäisen kompassini johdattamana Carlisle Streetille. Happaman oloinen venäläisnainen myi minulle liki yhtä happaman rapeakuorisen Bavarialaisen ruisleivän vajaan viiden dollarin käypään hintaan. Nakersin kannan ja yli ensimmäisissä valoissa seistessäni.



Pimeän turvin testasin uutta rikoskumppaniani ja aika ihanahan se on. Täytyy myöntää että pitkän linjan muka-Nikon-ihmisenä (siis neljä vuotta yhden kameran omistaneena...) hyppy Canonin leiriin on ollut mielessä jo pitkään, ja petturuuteni täysin tiedostaen päädyin toimimaan. Nyt voin ottaa täysin tarpeettomia kuvia entistä paremmin! Esim. puurosta.

kaura rosmariinillä ja hunajalla. kuulostaa hyvältä, ei oikeastaan ole sitä

Miettiikö joku vielä syitä sille, miksi tämä blogi ei päivity useammin?

Toiveeni huomiselle: aurinko! Paljonpuhuttu suunnitelmani elää ja hengittää kaupunkia täysillä tai jotain muuta yhtä kliseistä tuntuu junnaavan paikoillaan, lähinnä siksi, että täällä on satanut viikon putkeen. Ihan kuin tämänhetkiset neljä lämpöastetta ei olisi tarpeeksi. Näin kesäkuussa on aika erikoista kärsiä kaamosmasennuksesta, mutta sitä tämä nyt taitaa olla. Voi pääparkaa. Erikoisia tuntemuksia aiheuttaa koulun päättymisestä johtuvan takin tyhjyyden ja helpotuksen sekamelskan lisäksi se, että aikaa Melbournessa on enää kaksi viikkoa. Hyvä vai huono? En osaa sanoa.

Ainakaan en malta odottaa lämpöä. Kesäkuu Suomessa on harvoin hekumallinen, mutta tämä Melbournen kesäkuu alkaa mennä jo naurettavuuden puolelle. Tehdasasetuksinen kamera väittää tämän päivän otoksien olevan perua helmikuulta 2011 ja siltä kyllä tuntuu. Saara nukkuu peiton lisäksi makuupussissa, enkä itsekään ollut viime yönä saada vilulta unta. Siispä kääriydyn nyt huopaan, isken jalkaani villapohjasukat ja alan tuijottaa True Bloodia. Ei se rytmi varmaan tällä korjaudu, mutta mullahan on koko kesäloma aikaa murehtia sitä.